Juoni pähkinässä:
Ei kuolleet voi elävää saada aikaan lainkaan. Tämän kaavan onnistuikin virvatuli neitokainen ja varjolais mies purkamaan ja sen johdosta maailmamme saakin kärsiä oudoista syntymisistä. Erityisesti eräs kartanossaan asuva Esa niminen vampyyri sai riesoista pahimman, itse edellä mainitun pariskunnan lapsukaisen Atlen. Hypimme tuonelan mailla ja katsomme maanpäällä vierestä kuinka sängyt ja taulut lentelevät kartanossa ja huudot helisyttävät sen ikkunoita.

Muuta shaibaa:
Kartano ja vampyyri. Ah, olen aina tykännyt tästä ns. kliseestä. Muksuna tuhertama kartanonikin saa pyyhkiä unohduksen pölyt harteiltaan, kun pääsee komeilemaan sarjikseen. Rakkaasta ihan ensimmäisestä pahiksestani puhumattakaan, Esa vampyyristä.

Tässä sarjakuvassa esiintyy hämäävästi stripeistä tutut Atte ja Isukki. Selventääkseeni tässä ja nyt, Veritaiteilijan idea velloi päässäni ylä-asteella jo ennen noita strippejä, jotka päätyivät jopa lehteen asti(huh huh). Painotan, ettette rinnasta noita strippejä samaksi tarinaksi tämän kanssa. Eli Atte ja Isukki ovat oma maailmansa ja Veritaitelija taas omansa.

Luonnosteltuani sarjakuvan valmiiksi huomasin, että tämä tarina ei olekaan tässä. Sen lisäksi, että haluan omistaa oman tarinan siitä ajasta mitä tapahtui ennen kuin Atle saapui kartanoon, haluan myös jatkaa Veritaiteilijaa yhdellä luvulla mihin tarinassa jäätiin. Ja erityisesti tässä toisessa luvussa pyrin kertomaan ne asiat halki, mitkä vielä tarinan ekastaluvusta jäivät hämmentämään sekä minun, että sarjakuvan luonnossivujen läpi lukeneiden ihmisten mieltä.